Rummut ja rumpujen äänittäminen

 

Rumpujen äänittämisestä on paljon tietoa alan tietokirjoissa ja ammattilehdissä, joten tähän on kerätty vain muutama asia sellaisia maallikkoja varten, joille rumpujen äänittäminen on vierasta.

Rumpujen äänitystekniikka riippuu monista asioista: käytettävissä olevista laitteista, musiikin lajista, soittotekniikasta, akustisista olosuhteista, soundi-ihanteista ja makuasioista. Jokaiselle soittimelle voi panna oman mikrofonin tai voi käyttää yhtä stereomikrofonia. Olosuhteet vaikuttavat siihen, kumpi menetelmä valitaan.


Rumpujen äänityksen mikrofonitekniikkaa


Erillismikrofonitekniikka on tavallisin menetelmä. Jokaisella soittimella on oma mikrofoni tai kahdella soittimella yksi mikrofoni. Lisäksi peltien yläpuolella, n. 50 sentin päässä, ovat ns. over-heads -mikrofonit tai koko rumpusetin yläpuolella on yksi stereomikrofoni, jolla luodaan yhtenäisyys äänikuvaan.

Stereokuvan tulee vastata suunnilleen soitinten sijaintia soittotilanteessa. Over-heads –mikrofonit luovat stereokuvan, ja yksittäiset mikrofonit panoroidaan vastaaviin kohtiin äänikuvassa. Stereokuvassa matalat bassosoittimet ovat keskellä (bassorumpu ja tom-tomit), korkeat instrumentit sivustoilla (lautaset, hi-hats). Kun korkeataajuiset soittimet ovat sivustoilla, äänikuvan leveys aistitaan paljon selkeämmin. Matalien äänten suuntaa on vaikeampi havaita.

Mikrofonietäisyydet voivat studiossa olla suurempia kuin lavatilanteissa, mutta etäisyydet on aina tarkkaan kokeiltava.

Eniten keskustelua käydään edelleen mikrofonityypeistä: mikä mikrofonityyppi sopii parhaiten millekin soittimelle. Keskustelu on sillä tavoin harhaanjohtavaa, että samaan tulokseen voidaan päästä eri tavoin, eri mikrofonityypeillä. Sokkokokeissa on huomattu, että kokeneetkin musiikkiäänittäjät erehtyvät, kun he äänikuvan perusteella koettavat tunnistaa mikrofonityyppiä tai mikrofonin sijaintia. Tärkeintä olisi käydä keskustelua soundista: miltä rumpujen halutaan kuulostavan. Mikrofonit etsitään sen jälkeen.

Käytännön syistä ja osittain soundisyistä käytetään usein dynaamisia mikrofoneja. Niitä perustellaan näin: ne ovat rakenteeltaan lujia, ne sietävät suuria äänenpaineita, ne kestävät yliohjautumista, ne eivät tarvitse fantom-käyttöjännitettä. Kuitenkin nykyiset kondensaattorimikrofonit alkavat myös olla rakenteeltaan vankkoja, ne alkavat kestää rumpujen suuria äänenpaineita ja fantom-käyttöjännite saadaan helposti mikseristä. Kondensaattorinmikrofonit tuottavat runsaamman yläsävelten määrän, eli soittimissa on enemmän kirkkautta tai briljanssia. Mikrofonivalinnassa on aina lähdettävä soundillisista lähtökohdista.



Rumpusetin soittimet


Rumpusetti


1. symbaalit, pellit (yleensä 2-4 kpl)

2. Hi-hat, ”haitsu”, ”haikka”, jalkalautaset

3. Pikkutomit, ”etutomit”, (1-4 kpl)

4. Bassorumpu, ”bassari”, (yleensä 1-2 kpl)

5. Pikkurumpu, ”snare”, ”virveli”

6. Lattiatomit (yleensä 1 kpl), ”stand-tom-toms”


 


Bassorumpu


Bassorumpu on matalaäänisin. Sitä soitetaan jalkapedaalilla.  Äänitystilanteessa bassorummusta pitäisi saada hyvä, kiinteä ”THUD”-ääni, ja sen vuoksi bassorummussa tarvitaan jonkinlainen demppari, vaimennin. Ilman dempparia kuuluu kajahtava ”dummmmm”, samanlainen kuin patarummusta. Dempparina voi olla huopa tai tyyny, jos äänitystilanteessa haluaa hyvin kuolleen äänen. Erilaiset pedaalit vaikuttavat myös bassorummun ääneen. Bassorummun alle tarvitaan matto, koska se alkaa vähitellen liukua poispäin. Ja tietenkin öljyämätön pedaali kitisee.

Äänitystilanteessa bassorummusta yleensä poistetaan etukalvoa vastapäätä oleva resonanssikalvo.  Silloin mikrofonin voi sijoittaa 10-15 sentin päähän  kalvon taakse. Soundista tulee kuiva, ja muiden soitinten ylikuuluminen vähenee (= muut soittimet eivät kuulu liian voimakkaina tästä mikrofonista).  Rummun ääntä dempataan huovalla tai muulla pehmeällä materiaalilla.

Bassorumpu
Mikrofoniksi voi valita mikrofonin, jossa ei ole sisäisesti kompensoitu matalien taajuuksien korostumista lähietäisyydellä – siis: ei kannata käyttää ns. solistimikrofonia.

Bassorummun äänessä on erittäin paljon äänienergiaa (jopa 150 dB lähietäisyydellä), ja se määrää paljolti koko äänitteen äänitystason. Jotta muut soittimet eivät hukkuisi täydellisesti alle, voi bassorummun matalimpia taajuuksia, alle 100 Hz, vaimentaa. Soundi ei siitä olennaisesti huonone.

Lisälaitteista ainakin noise-gate voi olla hyödyllinen.




Virvelirumpu


Virvelirumpu on useimmin käytetty rumpu. Siihen kuuluu monimutkainen mekanismi, jolla pohjakalvon yli menevät metallilangat kiristetään. Tästä syntyy rummun omalaatuinen ääni.

Viritysmahdollisuuksia on monia. Soittaja voi valita oman makunsa mukaisen soundin. Virvelirummuilla on yksi yhteinen ongelma: resonanssivärähtely. Virvelissä voi olla jokin ylä-ääni, joka re4sonoi sopivalla taajuudella toisen rummun tai muun soittimen kanssa.

Äänitystilanteessa demppausjärjestelmä saattaa aiheuttaa räminää. Snare eli virvelirumpu äänitetään useimmiten ylhäältä, 5-10 sentin päästä. Äänikokeissa eli tsekkausvaiheessa pitää kuunnella erityisesti, ettei pellit kuulu mikrofonista liian voimakkaina läpi. Myös tomit voivat kuulua läpi liian voimakkaina.

Rummun kiinnityksen tulee olla niin tukeva, ettei rumpu pääse liikkumaan äänityksen aikana alaspäin tai vinoon.




Tomit


Tomien avulla saadaan soundivaihteluita. Pikkutomit on kiinnitetty bassorumpuun. Lattiatom seisoo omilla jaloillaan soittajan oikealla puolella.

Soundin tulisi olla sopivan pyöreä. Mitä paksummat ovat rummun kuoret, sitä parempi ääni. Dempparit ovat avuksi sopivan soundin löytämiseksi. Mikrofonin voi asettaa samalla tavoin kuin pikkurummussa. Kummallekin tomille voi panna oman mikrofonin tai molemmille yhteensä yksi mikrofoni. Lattiatomeista voi poistaa resonanssikalvon, ja mikrofonin voi panna soittimen sisään samalla tavoin kuin bassorummussa. Tomien ja pikkurummun kalvon reunaan kiinnitetään joskus liimanauhalla vaimentavia huopasuikaleita.

Tomien pohjakalvot viritetään yleensä hieman matalammiksi kuin yläkalvot, jotta saataisiin pyöreä soundi.



Symbaalit


Symbaalien ja hi-hatien ääni on kevyempi ja kirkkaampi kuin rumpujen, joten niiden ääni erottuu selkeämmin myös taustalla. Äänessä on matalampi iskun aiheuttama komponentti ja paljon korkeita taajuuksia. Ääntä ei voi säätää.

Hi-hatien (jalkalautasten) äänen on oltava terävä, kun ne jalalla lyödään yhteen. Alempi pelti on yleensä hieman painavampi. Mikrofonit sijoitetaan usein 30-50 senttiä peltien yläpuolelle. Haitsua voi äänittää huomattavasti lähempää.

Pieniä lautasia äänitettäessä ongelmana voi olla doppler-ilmiö: lautasten reuna liikkuu edestakaisin mikrofonin editse. Sitä käytetään myös tehokeinona.

Symbaalien (ride-symbaali) saa aikaan perusrytmin, joka kulkee läpi teeman. Se on raskas, jotta syntyisi korkea aksenttiääni ”pinggg”.

Ohut ride-symbaali synnyttää yleensä tunkkaisen soundin, mutta kaikki lyönnit kuuluvat selvästi erikseen. Rumpali voi teipata symbaalejaan, jotta ääni olisi kuivempi, ”tiukempi”.

Crash- eli aksenttisymbaalit ovat halkaisijaltaan pienempiä kuin ridet. Ne ovat myös ohuempia. Ääni on kirkas ja häipyy nopeasti pois. Useimmat ridet antavat crash-efektin, kun niitä lyödään lähelle reunaa rumpukapulan tylpällä päällä.



Rumpupalikat


Rumpupalikat ovat puisia, mutta on myös muovipäisiä palikoita. Erikoistilanteisiin käytetään vispilöitä ja huopapäisiä palikoita.






Tämän sivun aiheet:

Rumpujen äänityksen
mikrofonitekniikkaa
Rumpusetin soittimet
Bassorumpu
Virvelirumpu
Tomit
Symbaalit
Rumpupalikat


Katso myös:

Musiikkiäänityksen laatukriteerit
pintaa syvemmältä
Mikrofonitekniikat
musiikkiäänityksessä

© Äänipää 2005 - Pertti Korpinen